En saa unta, kun suljen silmät edessä vilisee
sekamelska ja sydämeni hakkaa nopeampaa ja kuulen jokaisen lyönnin korvissa.
Nousen ylös, nappaan tietokoneen ja hiivin hiljaa toiseen huoneeseen. Yritän
saada rauhan kirjoittamalla tämän pahaolon ulos itsestäni. Viimeiset pari
viikkoa olet ollut ajatuksissani. Olafin itsemurha toi taas jälleen kerran
sinut mieleeni, sekä mun gradu. Tämän iltainen televisiosarja, jonka piti olla
gradusta ajatukset poisvievä, oli ehkä viimeinen pisara. Siinä oli
itsemurhayritys, lääkkeillä, sitä mitä sinäkin aluksi yritit. Hajosin palasiksi jälleen kerran. Mietin edelleen miksi
meille ei kerrottu mitään miksi siitä vaiettiin? Oisko me voitu pelastaa sut jos
me ois tiedetty et sä olit yrittäny ottaa hengen iteltäs lääkkeillä? Eikö ne
lääkärit muka tajunnu? Siihen enkä mihinkään muuhun ikinä saa vastausta, en
ikinä. Vuodet vaihtuu ja aika kuluu, yhdeksän vuotta, etkä ole ajatuksissa enää
niin usein. Kuvittelin mummon hautajaisten yhteydessä että asiat on jo paremmin,
koska mä handlasin senkin, että mummo laskettiin hautaan sun haudan viereen,
enkä hajonnu palasiksi niin kuin Olavin hautajaisissa muutama vuosi sitten. Otin jopa yhden oranssin ruusun meidän kukkalaitteesta ja laitoin sen sun haudalla olevaan maljakkoon. Olin kelannu sen koko hautajais kuvion etukäteen ja käyny sen läpi päässäni niin monta kertaa et mä
selvisin siitä tällä kertaa. Mutta Olafin lähtö oli liikaa. Taas yksi ihminen lisää, joka lähti
tästä maailmasta koska ei jaksanut taistella. Taistelitko sinäkin? Mitä vastaan
sinä taistelit ja miksi et koskaan puhunut meille mitään? Tuntuu että kerta
toisensa jälkeen elän aina sen tuskan uudelleen, sun menettämisen tuskan. Se
puristaa mun rintaa niin lujaa, että tuntuu etten pysty hengittämään, se tuntuu
mun kurkussa ja valuu ulos voimakkaana itkuhuutona. Pistän käden suun eteen ja
tukahdutan sen äänettömäksi etten herätä nukkuvaa taloa. Purkautuva itku ja
paha olo alkaa hellittää pikkuhiljaa. Kirjoittaminen auttaa. Yritän saada
jotain muuta ajateltavaa, selaan nettiä, säälittävää facebookkia, mutta alan
rauhottua, koska facebookin infotulva täyttää mun aivot jollain ihan muulla
epäoleellisella tiedolla. Itku ja pahaolo on puristettu ulos taas seuraavaan
kertaan, sillä sinua on ikävä, aina.
