En saa unta, kun suljen silmät edessä vilisee
sekamelska ja sydämeni hakkaa nopeampaa ja kuulen jokaisen lyönnin korvissa.
Nousen ylös, nappaan tietokoneen ja hiivin hiljaa toiseen huoneeseen. Yritän
saada rauhan kirjoittamalla tämän pahaolon ulos itsestäni. Viimeiset pari
viikkoa olet ollut ajatuksissani. Olafin itsemurha toi taas jälleen kerran
sinut mieleeni, sekä mun gradu. Tämän iltainen televisiosarja, jonka piti olla
gradusta ajatukset poisvievä, oli ehkä viimeinen pisara. Siinä oli
itsemurhayritys, lääkkeillä, sitä mitä sinäkin aluksi yritit. Hajosin palasiksi jälleen kerran. Mietin edelleen miksi
meille ei kerrottu mitään miksi siitä vaiettiin? Oisko me voitu pelastaa sut jos
me ois tiedetty et sä olit yrittäny ottaa hengen iteltäs lääkkeillä? Eikö ne
lääkärit muka tajunnu? Siihen enkä mihinkään muuhun ikinä saa vastausta, en
ikinä. Vuodet vaihtuu ja aika kuluu, yhdeksän vuotta, etkä ole ajatuksissa enää
niin usein. Kuvittelin mummon hautajaisten yhteydessä että asiat on jo paremmin,
koska mä handlasin senkin, että mummo laskettiin hautaan sun haudan viereen,
enkä hajonnu palasiksi niin kuin Olavin hautajaisissa muutama vuosi sitten. Otin jopa yhden oranssin ruusun meidän kukkalaitteesta ja laitoin sen sun haudalla olevaan maljakkoon. Olin kelannu sen koko hautajais kuvion etukäteen ja käyny sen läpi päässäni niin monta kertaa et mä
selvisin siitä tällä kertaa. Mutta Olafin lähtö oli liikaa. Taas yksi ihminen lisää, joka lähti
tästä maailmasta koska ei jaksanut taistella. Taistelitko sinäkin? Mitä vastaan
sinä taistelit ja miksi et koskaan puhunut meille mitään? Tuntuu että kerta
toisensa jälkeen elän aina sen tuskan uudelleen, sun menettämisen tuskan. Se
puristaa mun rintaa niin lujaa, että tuntuu etten pysty hengittämään, se tuntuu
mun kurkussa ja valuu ulos voimakkaana itkuhuutona. Pistän käden suun eteen ja
tukahdutan sen äänettömäksi etten herätä nukkuvaa taloa. Purkautuva itku ja
paha olo alkaa hellittää pikkuhiljaa. Kirjoittaminen auttaa. Yritän saada
jotain muuta ajateltavaa, selaan nettiä, säälittävää facebookkia, mutta alan
rauhottua, koska facebookin infotulva täyttää mun aivot jollain ihan muulla
epäoleellisella tiedolla. Itku ja pahaolo on puristettu ulos taas seuraavaan
kertaan, sillä sinua on ikävä, aina.
Tuesday, 17 June 2014
Thursday, 6 February 2014
When life happens...my grandpa Kemi
My grandpa Kemi (Kemin pappa) died last Sunday, unexpectedly. Week before he turned 81 years.
Grandpa at his 81 birthday |
My grandparents have been important part of my life. When I was little we spend some part of the summer at their house or they came to stay with us after they were retired. We went fishing with grandpa, he taught us to use tools to make stuff out of wood, we went to the forest to pick berries and we planted potatoes every spring and in the autumn we all gathered together to pick them up. Me and my sister often travelled with them around Finland when we were little. They always took us with them. He loved his grandchildren very much, and children in general. All were welcome. Picking up potatoes has always been an important tradition for my family, even if we have consumed less potatoes in the past years, still it's something that we all enjoyed doing. Being there together, doing it together, eating together and having fun together was why we enjoyed it so much. Grandpa always drove the tractor and we pick up the potatoes.
Gradpa driving the tractor while picking up the potatoes together with the whole family and friends for the last time in Sebtember 2011 |
Picking up potatoes together with the whole family and friends for the last time in Sebtember 2011 |
My grandpa
had incredible memory, like a computer. He was a good storyteller and had so
many stories to tell, some when he was 3 years old! I always thought if I ever
write a PhD. It will be related to my grandpa. Now it’s
too late to ask questions, too late to record stories. So everyone who is
reading this and has thought of doing something similar with someone you know, do it now, don’t wait.
Why are we so busy with our life and works that we don’t find time to connect
with people in the moment? We rush through the life achieving in work in life,
for what? We cannot take it to grave with us. The most important thing in life
is how we connect with people and spend time together in every single moment we have. We shouldn’t be
too busy not to have time talk to our friends, our colleagues, our
families and even strangers.
I called my
grandpa three weeks ago. We talked for long, he was telling about how happy
they were just being at home and everything was ok. I was extremely happy I
made that phone call and had change to talk to him before he passed away.
I have
decided to postpone my travel until October. I will come to Finland for the
funeral and also to spent time with my grandma, so that things we’ll be a bit
easier for her as well. Besides that I will get to spend time with my friends
and family who are there. Of course it means I also need to work there because
it’s not cheap for me to come to Finland, mean no money to continue my travel. So
any substitute teacher or any other work in Rovaniemi, Oulu, Helsinki, Tampere
or in Europe are more than welcome!
Just when I thought I had all figured out for a while, life happened, I guess there is a reason for all this. However Latin
America and Australia will wait for me, but my grandpa will be burried only once and my grandmother may not be the way she is
now for long. Luckily, I am able to postpone my flights up to April 2015.
Even if I’m
far I want you to know that I love you all and think of you all when I’m not there
where you are.
A beautiful song written for a grandpa
A beautiful song written for a grandpa
Subscribe to:
Posts (Atom)